Tarinaa Meksikosta ennen hanketta (Mika)

Minun on tarkoituksena saapua Ecuadoriin 13.6, josta lähtien hankkeen toteutuksen tarina alkaa. Tällä hetkellä olen juuri Mexico Cityssä. Saavuin tänne Meksikoon jo toukokuun 27. päivä. Olimme Timon kanssa suunnitelleet, että vietän kolme viikkoa Meksikossa ennen projektin alkua rakentamassa suhteita kv rekrytointi liiketoimintaani ajatellen. Tämä projekti ei liity suoraan hankkeeseemme, mutta ajattelin jakaa ajatuksiani jo matkan tästä vaiheesta.

Tämä tarina ei liity suoraan hankkeeseemme, mutta kerron joitakin otteita. Saavuin Mexico Cityn lentokentälle valvottuani putkeen 24 tuntia ja sitäkin ennen en yöllä nukkunut kolmea tuntia pidempään. Olo oli todellakin epätodellinen niinkuin aina lentokoneella matkustaessa kun tupsahtaa aina täysin uuteen paikkaan. En oikeasti edes uskonut olevani Mexico Cityssä, vaikka tietoisesti sen tiesin. Tiesin myös, että kehitysmaissa ei usein toimi sellainen suomalainen tarkka suunnitelmallisuus kuin mihin helposti tottuu. Monilla hetkillä on taipumus jotenkin aina muuttua seikkailuiksi, joista kuitenkin jotenkin yleensä aina selvitään. Se on toisaalta samalla niin kiehtovaa ja mielenkiintoista, mutta ehkä hieman huolettavaakin. Kaaoksen hallinnan taitoja ja sosiaalisia taitoja vaaditaan jatkuvasti. Jonossa juttelin USA:ssa asuvan meksikolaisen bussikuskin kanssa, joka kertoi pelkäävänsä omia maanmiehiään. Hän kyseli, että miten uskallan mennä Bondojitoon, joka on vaarallista aluetta. Cityssä vähän joka alue tuntuu olevan enemmän tai vähemmän vaarallinen. Itse aloin jo muuttua varautuneemmaksi, kun mietin, että jos minut ryöstettäisiin heti ensimmäisessä taksissa tai metroon mennessä. Tällä kertaa olin vielä yksin liikkeellä.

Mukanani oli laukku, jonka kantaminen teki kävelyn erittäin tuskalliseksi. Yritin soittaa lentokentällä tuttavilleni Cityssä, mutta kaikista puhelinnumeroista sanottiin, että : ”Väärä numero.” Päätin lähteä keskustaan hostelliin yöksi. Suuntasin matkaani metrolle ja siinä ensimmäinen taksikuski tarjosi palveluaan 250 pesolla. Kuulosti suurelta hinnalta niin lyhyeltä matkalla, joten sanoin meneväni metrolla. Hetken kuluttua tuli toinen taksikuski tarjoamaan matkaa keskustaan 150 pesolla ja sanoin miettiväni asiaa. Hetken laukkua kannettuani tajusin, että metrossa liikkumisesta ei tulisi yhtään mitään. Päätin ottaa taksin. Hän näyttii taksin korttiaan ja lähdettiin. Nyt käveltiin lentokentältä kauempana oleville pimeille kujille. Taksikuski sanoi, että lentokentän viereinen tieyhteys on nyt huollossa ja kaikki taksit on täällä kujilla. Kyselin hieman varautuneena ja huolestuneenakin kokoajan, että missä se taksisi nyt on. Matka vain jatkui. Sitten tultiin autolle, joka vastasikin suoraan pelkoani. Se oli vanha rikkinäisen oloinen amerikanrauta. Nyt teki tosissaan mieli lähteä nopeasti pois.

Tajusin, että kaveri voi ryöstää minut juurikin nyt jos haluaa. En löytänyt järkevää syytä perääntyä ja olin muutenkin laukun kantamisesta ja väsymyksestä näännyksissäni. Kaveri näytti minulle, että laitanko laukut takakonttiin. Sanoin, että mielummin sisälle. Kehitin mielessäni kuvion, jolla pystyn välttämään varastetuksi tulemisen riskin. Onneksi ymmärsin kulttuuria ja osasin kieltä, joten pystyin vaikuttamaan asiantuntevalta. Kyselin tarkkaan reittivaihtoehdot. Samalla juttelin mahdollisimman paljon taksikuskin kanssa ja rakensin luottamusta, joka vaikutti oikein mukavalta kaverilta. Selvisi, että hänellä oli ryöstetty noin kuukausi sitten parempi auto ja siksi hän ajoi tällaisella epävirallisella autolla. Kerroin hänelle, että turistit on varmasti tosi varuillaan ja epäluuloisia taksisi kanssa. Kerroin hänelle myös sivumennen, että minulla olevat tavarat on lähinnä arvokkaita minulle, mutta muut ei niillä juurikaan mitään tee. Tietokone on puoliksi rikki. (Niin se muuten onkin, mutta tarvitsen sitä vielä. ) Kaverilla ei ollut vaihtorahaa ja pysähdyimme kadunkulmaan OXXO:oon ostamaan vettä, jotta sain vaihtorahaa. Itse en suostunut poistumaan auton vierestä, vaan annoin kaverin itse mennä ostamaan. Jäin vahtimaan autoa viereen. Kun hetkeksi katseeni herpaantui, niin taksikuski huikkasi heti minulle, että ole tarkkana sen auton kanssa.

Tuo matka, kuten monet muut, päättyi lopulta oikein hyvin ja turvallisesti. Mexico City on Meksikon vaarallisimpia alueita, joten varuillaan on ihan syytäkin olla. Ihmiset puhuu jatkuvasti turvallisuudesta ja ilmaisee pelkonsa. Turvallisuus on yksi niistä huonoista puolista Meksikossa. Maassa on paljon kauniitakin asioita, kuten iloisia, sosiaalisia ja vilkkaita ihmisiä sekä tyytyväisyyttä pieniinkin asioihin. Vaikka usein asiat ei vaikuta toimivan, niin ne kuitenkin usein toimivat ja ihmiset voivat osoittaa aivan uskomatontakin avuliaisuutta ja joustavuutta. Yksi kaveri pyysi minua tapaamisen jälkeen Durangoon 1500 kilometrin päähän niin, että he hoitaisivat budjetistaan lentolippujen maksut. Nimenomaan hän halusi, että tapaisin paikallisiä yrittäjiä, kauppakamarin ja ns. ”työvoimatoimiston” (suomalaisittain) edustajia. Itse hän on läänin työvoimatoimiston johtaja.

Olen tähän mennessä järjestänyt noin 15 erilaista tapaamista. Se on onnistunut yllättävänkin helposti verrattuna siihen, mitä kuvittelin. Sinnikkyyttä, tehokkuutta ja määrätietoisuutta se on vaatinut paljon. Paljon viestien lähettelemistä ja perään soittelemista. Ilman pukua ei tapaamisiin ole syytä mennä. Luottamuksen varmistaminen on ollut vaikeaa. Harmillista kyllä, mutta täällä pitää aina miettiä asia niinpäin, että mitä pahaa tuo yhteistyökumppani voi minulle tehdä tai miten se voi valehdella. Monilla kiinnostuneilla on mukana vain raha ja omat intressinsä, joita ei tuoda esille. Suomessa luottamus on huomattavasti yksinkertaisempaa ja ihmiset sanovat, mikäli he pystyvä johonkin tai ei. Meksikolaiset sanovat liian usein vain sen, että mitä haluat kuulla. Oikean rehellisen vastauksen saaminen on vaikeaa. Poikkeuksia kyllä löytyy. Olen edelleen varautunut potentiaalisesta yhteistyökumppanistamme, jonka tapasin. Ensin juttelimme 2 tuntia Burger King:ssa ja sitten 3 tuntia hänen kotonaan. Kaikki merkit viittaavat luotettavuuteen, rehellisyyteen, korkeaan moraaliin ja asiantuntemukseen, mutta luottamuksen kanssa on edettävä askel askeleelta.

Kun kyselee jatkuvasti, että mitkä ovat pienyrittäjyyden rajoitteet Meksikossa, niin vastaukseksi tulee aina pääoman puute. ”Pankista saa lainaa, mikäli osoittaa, ettei tarvitse sitä.” Vakuudet pitää olla joskus monikertaiset suhteessa lainan määrään. Jos raha loppuu kesken, niin lisää on tosi vaikea saada. Korot on n. 30-40 % vuodessa. Kannattavuutta tärkeämpää tuntuu olevan se, että kassassa on tänään rahaa. 3000 pesoa tänään on parempi kuin 4000 pesoa viikon päästä. Eletään aika hektisesti. Mahdollisuudet on suuret, mutta niin on merkittävät haasteetkin. Rikastumaan saattaa päästä tosi helposti jos vain saa pääomaa, mutta kun taas on enemmän rahaa, niin pitää olla varuillaan varkaiden kanssa ja pitää huolta turvallisuudesta. Suomessa esimerkiksi Jorma Ollila pyöräilee kotin ja tiskaa siellä. Meksikolaisella rikkaalla on autokuski, turvamiehet ja ainakin 5 palvelijaa kotona. Oma lentokonekin saattaa olla. Meksikolaiset rikkaat elävät aivan erilaisessa luokassa kuin suomalaiset. He elävät kuitenkin jatkuvan pelon ympäröivänä, sillä vaikka rahaa onkin, niin miten osaa arvostaa esimerkiksi lapsen menetyksen.

Pääoman puutteen lisäksi korruptio on merkittävä haaste. Jotta saat paikalliselta hallitukselta luvan pitää kauppaa kaupungin keskustassa, saattaa joutua maksamaan yhden 1000 euroa lupamaksua ja toisen 1000 euroa voitelurahaa. Pitkällä tähtäimellä rehellisesti toimiminen kuitenkin useimmiten kannattaa, vaikka jotkut tilanteet ovat erityisen vaikeita. Meksikolaiset sanovat: ”Rahalla koirat tanssivat.” Usein samat henkilöt puhuvat jatkuvasti valtion korruptoitumisesta ja itse ottavat isomman laskun, josta osan laittavat itselleen.

Mahdollisuudet yrittämiseen saattavat olla suuret, vaikka ihmiset yleensä näkevät edessään vain ongelmat ja syyttävät ongelmistaan huonoa hallitusta. Eräs yrittäjä oli käymässä Suomessa ja otti paljon valokuvia. Niin simppeleistä asioista kuin putkien asentamisesta Helsingin keskustassa. Hän vei kuvat ihmeteltäväksi paikalliselle hallitukselle, jossa he yhdessä ihmettelivät : ”Näin tämä homma pitää hoitaa.” Tacoja myyvän likaisen näköisen kojun omistaja tienaa usein todellisuudessa enemmän kuin valmistunut lääkäri tai lakimies, jonka on vaikeaa löytää töitä. Kerjäläinen kadulla saattaa hyvinkin tienata paljon enemmän rahaa kuin tehtaalla töissä oleva ammattilainen.

Yrittäminen Meksikosssa kannattaa todellakin. Päivästä päivää, kädestä suuhun, selviytyminen useimmilla ihmisillä vain tekee sen, että parempia mahdollisuuksia ei mietitä. Kaikki energia menee pitkiin, helposti matkoineen yli 12 tunnin työpäiviin, ja raha menee perheen selviytymiseen. Kun mukaan lasketaan vielä se, että ei uskota ihmisen voivan vaikuttaa elämäänsä vaan kohtalonusko on hyvin voimakasta. Joka ei osannut laskea (tai joku oli joskus sanonut hänelle, että hän ei osaa laskea) ei voinut ajatella ryhtyvänsä tekemään yritystoimintaa, koska siinä pitää laskea rahoja. Joka ei osannut lukea, ei hän ryhdy opettelemaan, sillä siitähän tulee vain pää kipeäksi. Joku muu on synnynnäinen lukija. Tuollainen ajattelu on hyvin yleistä. Kaverit pistävät pystyyn pienen kaupan ja istuvat odottelemaan asiakkaiden sisääntuloa. Kun asiakkaita ei tule pariin viikkoon, niin pitää lainata sukulaisilta rahaa, jotta pystytään elämään. Sitten lopulta kyllästytään kaupan pitämiseen ja yritetään päästä tehtaalle töihin 6 euron päiväpalkalla. Ei lähdetä itse etsimään asiakkaita, vaan syytetään olosuhteita.

Tämä tarina kertoi nyt ongelmista. Ei siksi ongelmista, että todettaisiin niiden olemassaolo ja annettaisiin asian olla vaan siksi,vaan siksi etta ongelmat on mahdollista muuttaa mahdollisuuksiksi. Monet noista on juurikin niitä asioita, joihin aiomme Ecuadorissa vaikuttaa Funorsal:n kanssa. Ecuadorissa on hyvin samanlaiset ongelmat kuin Meksikossa, vaikka sieltä ei aivan yhtä rikkaita ihmisiä löydy. Ties vaikka jonakin päivänä hankkeemme löytäisi tiensä Meksikoonkin. Siitäkin on ollut jo puhetta ja moni on sanonut, että tarvetta on paljon: ”Miksi te menette sinne Ecuadoriin, kun täällä tarvittaisiin juuri tuollaista?”